Tervehdys! Täällä teille pulputtaa Väinö, joka saattaa Jyväskylän SETA ry:n sosiaalisen median kanavista olla teille jo tuttu. Harjoittelujaksoni täysin vapaaehtoisten voimalla pyörivällä Jyväskylän SETAlla päättyy pian, ja sitä ennen haluaisin kertoa teille hieman siitä kaikesta, mitä harjoittelun aikana olen oppinut.
Suoritan tällä hetkellä kolmatta harjoittelujaksoani yhteisöpedagogin tutkinnon järjestöopinnoista, ja teemana ovat viestintä ja verkostotyö. SETAlle harjoitteluun pääsin sujahtamaan miltei suoraan edellisestä harjoittelustani, joka oli sateenkaarevalla verkkonuorisotalo Loisteella. Siirtymä oli todella helppo, sillä aiempaan toimenkuvaani kuului paljon sosiaalisen median sisällön tuottamista, toki paljon enemmän lyhytvideomuodossa.
Jyväskylän SETA heti haastatteluvaiheessa tuntui minusta miellyttävältä paikalta. Jari, joka on myös toiminut ohjaajanani harjoittelun ajan, tarjosi minulle pöydällä olevia herkkuja ja varmisti, että istun mukavasti. Toimisto on pieni, mutta viihtyisä; tuntui kuin olisin kävellyt ystäväni kotiin ja istahtanut alas höpöttämään päiväni kulusta.
Järjestönä valtakunnallinen SETA oli minulle paljon paikallisjärjestöä tutumpi. Tiesin, että Jyväskylän SETA on olemassa ja järjestää mm. Jyväskylä Priden, mutta tämän ulkopuolella toiminta oli minulle melko vierasta. Olinkin siis innoissani siitä, että Priden järjestämisen lisäksi pääsisin tutustumaan tarkemmin siihen kaikkeen, mitä Jyväskylän SETA oikein puuhailee.
Ensimmäiset päiväni lähtivät käyntiin jännityksen siivittämänä. Haastattelussa olin puhunut kirjoittamisen taidoistani, mutta nyt kun tulikin tekemisen aika, ramppikuume iski kuin käärme kaulaan, ja yhtäkkiä en saanutkaan yhtä ainutta sanaa paperille. Aloitin alusta uudelleen ja uudelleen, koska kaikki kirjoittamani tuntuikin nyt huonolta ja epäselvältä.
Lopulta perjantaina deadline alkoi häämöttää, ja päätin, että vaikka tekstini tuntuisi kuinka kurjalta, se oli silti palautettava. Todennäköisesti kukaan muu ei edes huomaisi kaikkia niitä pieniä kompastuskiviä, jotka itselleni näyttivät Kilimanjaron kokoisilta. Ja niinhän siinä lopulta kävikin, että pelkäsin ihan turhaan. Työni ei pelkästään kelvannut, vaan se oli todella hyvää.
Tästä löysinkin avaimen lukkoon, joka on sekä työelämän, että opintojen puolella ollut ongelmani. Olen aina ollut hanakka lykkäämään asioita myöhemmälle joko keskittymishäiriöni, tai jonkin muun selittämättömän syyn vuoksi. Vasta muutaman viimeisen vuoden aikana olen oppinut palauttamaan työt ajoissa, eikä ihan viimetippaan.
Minulle nimittäin vihdoin selvisi, että syy intensiiviseen prokrastinointiini on se, että omat odotukseni ovat aivan liian korkeat. En siedä keskeneräisen työn palauttamista, saati sitten sellaisen, joka olisi mielestäni jotenkin keskiverto. Sen hyväksyminen, että arvostelen omat tekeleeni noin kymmenen kertaa ulkopuolisia rankemmin, toi yllättävää ja yhtäkkistä keveyttä. Voin vain kirjoittaa, ja palauttaa aikaansaamani työn. Ja se riittää.
Yhteisöpedagogin näkökulmasta keskeisin oppimani liittyy siihen, miten Priden kaltainen tapahtuma järjestetään, ja miten Jyväskylän SETAn kokoinen järjestö sisäpuolelta oikein toimii. Siinä missä olen törmännyt esimerkiksi hakutulosten indeksointiin, lomakkeisiin ja laskelmiin, niin minulle eniten pistää silmään se, mikä minua tällä alalla eniten viehättää: ihmiset.
SETA, sekä vastaavat järjestöt näyttää herkästi ulkopuoliselle paikalta, joka maistuu hieman jopa byrokraattiselta. Tämä on JÄRJESTÖ, jossa tapahtuu paljon virallisia asioita, eikä siellä sovi pitää hauskaa. Tähän mennessä saamani kokemuksen mukaan tämä ensiolettamus järjestötoiminnasta ei olisi voinut olla enemmän väärässä. Toki järjestöjä on kaikenlaisia; enemmän tai vähemmän viralliseen toimintaan keskittyviä, mutta keskiössä ovat silti ihan tavalliset tallaajat, jotka tekevät tätä työtä usein vahvan sisäisen motivaation siivittämänä.
Minulle tämä on hyvin keskeinen havainto siksi, että se tarkoittaa ympäristöä, jossa virheet ovat sallittuja. Jos jokin menee pieleen, minua ei heitetä silppuriin ja opintopisteitäni taivaan tuuliin, vaan voin kysyä jos en tiedä ja avoimesti myöntää sen, jos jokin ei onnistunutkaan.
Järjestöjen sosiaalisen median kanavien sisällönsuunnittelu oli itselleni ennestään jo tuttua, näkökulma ainoastaan hieman vaihtui. Aiemmin tehtäväni oli keskittää postauksia sateenkaarinuorille, ja kommunikaatio on hyvin erilaista verrattuna Jyväskylän SETAn paljon laajempaan kohdeyleisöön. Nuoret (ainakin oman kokemukseni mukaan) pitävät puhekielestä, hassuttelusta ja siitä, että asioita ei ota liian vakavasti. SETAlla taas täytyy pitää mielessä asiakieli ja se, että ne asiat ottaa ainakin hieman vakavasti.
Käytännön puolella minulle on tullut myös paljon uutta. Tapahtumajärjestämisen perusteet ovat minulle aiempien opintojen kautta tuttuja, mutta Jyväskylä Pride on huomattavasti suurempi tapahtuma, jonka valmistelun prosessiin liittyy paljon enemmän, kuin esimerkiksi yhden konsertin apulaisena toimimiseen. Olen päässyt seuraamaan graafisen suunnittelun prosessia, ohjelmanumeroiden lukkoonlyöntiä, sekä tutkiskelemaan työryhmän jaetun kansion tiedostoja. Tämä viimeinen on minulle ollut kaikista mielenkiintoisinta, sillä siitä olen käytännössä saanut selkeimmät suuntaviivat siihen, miten näin suurta tapahtumaa oikein ylläpidetään.
Kaiken kaikkiaan olen todella onnellinen siitä, että pääsin olemaan osa jotain niin sateenkaarihistorialle merkittävää, kuin SETA. Heissan ja ihanaa loppukesää kaikille!